Mökit Hämeen Salomailla ja Unkarin pustalla

Maija Asunta-Johnston viettää talvikaudet unkarilaisella mökillään kylän keskellä. Joka kesä hän matkustaa kuukaudeksi Hämeeseen. Kallioisen kuusimetsän keskellä, järven rannalla lymyää hirsitupa, rauhan tyyssija.

Kirjailija Maija Asunta-Johnston on ripustanut pirttinsä tiilitakan yläpuolelle komean kirveen. Se on symbolinen esine, jolla on tarinansa.

– Näin työkalun Helsingissä kirpputorilla. Myyjä vakuutti sen olevan piilukirves. Joku asian-tunteva selitti myöhemmin, että höpsis, se on vaan tavallinen lihakirves, Maija nauraa.

Koukelokallion mökkiin on tarvittu piilukirvestä ja taitavaa kirvesmiestä. Se on rakennettu alusta asti käsityönä. Lankomies hankki Maijan syntymäkodin metsästä järeät tukit, jotka paikallinen kirvesmies veisti. Noin 54-neliöinen mökki pystytettiin vuonna 1981 Maijan ja hänen talvella 2007 edesmenneen sisarensa hehtaarin kokoiselle perintömaalle.

Jylhät kalliot, komeat männyt ja suoraan alas putoava ranta tekevät paikasta vaikuttavan mutta rakentamiseen hankalan. Avuksi pyydettiin arkkitehti Matti Huusari, joka on erikoistunut vaikean maaston kohteisiin.

– Jotta mökille saatiin tasainen paikka, kalliota jouduttiin räjäyttämään. Ensin sen päältä käärittiin sammalet rullalle. Matto kerittiin takaisin räjäytetyn pinnan päälle. Kallio on näyttänyt koko ajan siltä kuin se olisi luonnontilassa, Maija kertoo.

Ensin ajateltiin, ettei mökille tehtäisi edes tietä, vaan muutaman sadan metrin matka kotitalon pihasta kuljettaisiin kinttupolkua. Paksujen puunjuurien yli oli kuitenkin hankala työntää lastenrattaita, ja niin tie tehtiin, mutta ei aivan mökin nurkalle.

– Lähdimme romanttisesta ajatuksesta, että saunavesi haetaan järvestä ja kahvivesi tuodaan luonnonlähteistä. Pesuveden kantamista kesti yhden kesän. Seuraava edistysaskel oli käsipumppu, jolla pumppasin järvestä veden. Kun kylä liittyi vesiosuuskuntaan, menimme mukaan. Kalliiksihan se tuli, mutta helpotti paljon asumista. 

Kahden polven kesämökki

Koukeloinen on kahden sukupolven, Maijan ja hänen sisarentyttärensä Iina Toivosen omistuksessa. Alle kolmikymppinen nainen viettää mökillä aikaa avomiehensä kanssa, kun taas Maija on kuukauden lähes yksin.

He järjestelevät mökillä olonsa niin, että kumpikin voi olla siellä omassa rauhassaan. Isot asiat tai hankinnat sovitaan sähköpostilla.

– Iina laittaa pihaa ja kukkapenkkejä. Minä en tee juuri mitään, koska Unkarin-mökillä työtä riittää. Aina en viitsi pilkkoa edes polttopuita, vaikka se kai kuuluisi asiaan. En poimi mustikoita enkä kalasta, Maija naurahtaa.

Järvelle antava iso lasiovi ja katonrajaan suunniteltu kaari-ikkuna tekevät korkeasta pirtistä valoisan. Nukkumaparven huone on erotettu ovella. Arkkitehti suunnitteli mökin sijainnin niin, että ilta-auringon viimeistä kajoa voi ihailla pirtin pöydän ääressä.

Mökki on suhteellisen uusi, mutta siinä on vanhahtava henki, johtuneeko huonekaluista ja muistoesineistä. Lapsuuden mummolasta tuovat tervehdyksen pirtin sivustavedettävä puusänky ja vanha lihapöytä, jonka toisessa päässä on t:n ja toisessa x:n muotoinen jalka. Tunnelmaa lisäävät Maijan keräämät vanhat kansanomaiset lelut.

– Mökki saa minusta olla myös muistojen paikka, vaikkei sinne pidä tuoda pahinta krääsää. Tavarat eivät välttämättä ole tyylikkäitä, mutta niiden pitää liittyä omaan elämään.

Mökki on Maijan mukaan toistaiseksi säilyttänyt primitiivisen hengen.

– Kahvinkeitinkin on ollut vasta pari vuotta. Siihen saakka suodatin kahvin suppilon läpi. Ihminen palaa peruselämäänsä, kun hän elää alkeellisissa oloissa.

Susien ja hirvien valtakuntaa

Maija Asunta-Johnston on työskennellyt eläkeikäänsä saakka YK:n alaisen Kansainvälisen atomienergiajärjestön tietokoneanalyytikkona. Hän on asunut 35 vuotta Wienissä Itävallassa. Siellä elävät myös hänen nyt aikuiset lapsensa Araba Evelyn ja Ben, jotka aiemmin koulujen päätyttyä matkasivat äitinsä kanssa Suomeen kuukauden kesälomalle. Avioliitto ghanalaisen Thomas Johnstonin kanssa päättyi 1980-luvun alussa.

Suomea puhuvat lapset viihtyivät hämäläiskylässä, mutta aikaa myöten Suomen mökkilomat jäivät Maijalle. Hän on tottunut olemaan yksin.

– Ainoastaan kerran olen pelännyt tosissani. Olin ollut Tampereella katsomassa Ingmar Bergmanin ohjaamaa kuningas Learia, ja näytelmässä kaikki tulivat lopulta hulluiksi. Oli jo pimeä, kun pääsin kotitaloni pihaan ja lähdin kävelemään mökille. Talon koira seurasi yleensä mukana, mutta nyt se luiskahti sisään. Kuulin selvästi suden ulvontaa. Juoksin minkä jaloista pääsin, ja yritin taskulampun valossa väistellä polulla olevia puiden juuria, hän muistelee.

Seuraavana aamuna lanko kertoi, että seudulla on liikkunut susia. Myös hirvet kuljeksivat aika ajoin mökin läheisyydessä. Maijan rauhaa ne eivät häiritse.

– Suomen-mökilläni parasta ovat veden läheisyys ja puiden ääni. Kun vein aikoinaan poikaani päiväkotiin ja ylitimme matkalla Tonavan, hän sanoi: ”Äiti, katso, hopeaa laineilla.” Täällä on hopeaa laineilla aina kun aurinko paistaa. Suomalaista kesäyön valoa ei voita mikään.

Mökki on Maijalle rentoutumispaikka. Hän lukee ja kuuntelee radiosta musiikkia, tapaa sukulaisiaan ja ystäviään.

– Jos saan kaverin, kävelen metsässä. Yksin en mielelläni mene, sillä minulla ei ole suuntavaistoa. Yritän olla tekemättä mökillä mitään, sillä Unkarissa on aina työtä.

Sosiaalista mökkeilyä pustan laidalla

Maija Asunta-Johnston hankki vuonna 1994 Unkarista, Itävallan rajan pinnasta pustan laidalta huonokuntoisen maalaistalon, jossa on iso puutarha viinitarhoineen, hedelmäpuineen ja marjapensaineen. Valkoiseksi rapattu savitiilitalo sijaitsee kylän keskellä, päätyikkunat tielle päin. Wienistä Várbalogiin on noin 74 kilometrin eli noin tunnin ajomatka.

– Ihastuin taloon, jossa on pyörökaaria ja pylväitä. Rakennus oli rähjäinen, keittiössäkin oli vain tiskipöytä ja hella. Ihan ensiksi oli kunnostettava lattiat ja uunit. Neljässätoista vuodessa talo on hiljalleen korjattu.

Puutarhatyöt Maija aloittaa jo kevättalvella nostamalla talvehtineet maa-artisokat. Marjojen säilöminen alkaa kesäkuun alussa, ja erilaista säilöttävää riittää marraskuun lopulle.

Mökkeily Unkarissa on Maijalle aivan erilaista kuin Suomessa, sosiaalisempaa ja työntäyteistä. Kylässä on noin 500 asukasta, kauppa, kirkko, posti ja päiväkoti mutta ei enää koulua. Talot ovat harvakseltaan kylän raitilla. Naapuri Karl puhuu saksaa, ja hänestä on ollut Maijalle korvaamaton apu käytännön asioissa.

– Unkarissa voi koska tahansa joku koputtaa oveen ja pyytää kahville, kävelylle tai pistäytyä muuten vain katsomassa. Toistaiseksi ystäväpiirini on kuitenkin sen verran suppea, etteivät kävijät ole vaivaksi.

Unkarin-talostaan ja arjestaan Maija on kirjoittanut neljä viehättävää kirjaa. Uusin teos on tammikuussa ilmestynyt Verkkorakkautta varttuneille. Hän on edelleen kirjoilla Wienissä, mutta kaupunkikodissa hän piipahtaa vain hoidellessaan asioitaan tai käydessään konserteissa. Unkarin-talosta on tullut mieluisa ykköskoti. Siellä hän myös kirjoittaa, aina samassa paikassa lasiverannalla koristeellisten talonpoikaishuonekalujen keskellä.

– Kun olen illalla saunonut ja istun ulkona kynttilän valossa, tähdet näkyvät selvästi. Ja ne yön äänet: kaskaat meluavat, sammakot kurnuttavat, pöllöt huhuilevat ja kylän koirat haukkuvat. Unkarin yö ei ole koskaan hiljainen, hän sanoo.

– Olennaisin ero mökkeilyssäni on varmaan se, että Unkarissa odotan hartaasti jokaista sadepisaraa, Suomessa odotan poutapäiviä.

TEKSTI LIISA UUSINIITTY – KUVAT RAIJA KOLEHMAINEN

Juttu on julkaistu Meidän Mökki -lehdessä 3/2009.