Revontulien aikaan

Itä- ja Pohjois-Suomessa kerrottiin ennen salaperäisestä tuliketusta. Se juoksi kovilla pakkasilla tunturissa ja huiski hännällään lumikinoksia niin, että kipinät sinkoilivat taivaalle ja näkyivät revontulina.

Nyt tarina on hieman toinen. Tiedemiesten mukaan revontulet syntyvät, kun Maan magneettikenttä ohjaa Auringosta purkautuvan hiukkasvirran eli aurinkotuulen kohti maapallon napa-alueita. Nopeasti liikkuvat hiukkaset törmäilevät noin sadan kilometrin korkeudessa ilmakehän atomeihin ja molekyyleihin ja saavat ne hehkumaan.

Vihreä ja punainen valo tulevat ilmakehän hapesta, sininen ja violetti typestä.

Auringon aktiivisuus vaikuttaa revontulien määrään. Ne ovat yleisimmillään joka 11. vuosi, jolloin myös auringonpilkkuja on eniten. Seuraavan kerran huippu osuu vuosille 2013–14. Edellisen kerran revontulet leiskuivat runsaimmillaan vuonna 2003, ja siitä lähtien aina vuoteen 2008 asti revontulet hiipuivat voimakkaasti. Ilmiön on elpynyt senkin jälkeen hitaasti. Hankasalmen leveyksillä revontulia ei viime vuosina ole näkynyt juuri ollenkaan, ja Sodankylässäkin vain joka viides yö – kun normaalisti siellä saadaan ihailla tuliketun toimintaa joka toinen päivä.

Pohjoisen lemmikki

Parhaiten revontulet näkyvät klo 21–01, alkuillasta ja aamuyöstä niitä näkee vähemmän. Etelä-Suomessa ilmiö näkyy useimmiten vihertävänä kaarena tai nauhana pohjoisen horisontissa. Toisinaan tulet loimuavat kirkkaina ja intoutuvat tanssimaan villisti korkealla taivaalla. Joskus vihreästä revontulikaaresta kohoaa punaisia säteitä, jotka yhtyvät taivaan laella ja muodostavat revontulikruunun eli koronan.

Loistavanpunaiset tulet roihuavat elävimmin valokuvissa, sillä filmi tallentaa punaista väriä paremmin kuin ihmissilmä. Lisäksi toiset erottavat punaisen muita paremmin.

Me suomalaiset kuulumme niihin kahteen prosenttiin maailman väestöstä, joka asuu revontulivyöhykkeellä. Luultavaa on, että pian revontulien lamakausi loppuu ja ne alkavat aktivoitua 11 vuoden syklin lähestyessä kohti huippuvuosia. Silloin Pohjois-Suomessa tuliketun telmintää saadaan ihailla keskimäärin yli sata kertaa, Keski-Suomessa kolmisenkymmentä kertaa ja Etelä-Suomessa noin kymmenen kertaa vuodessa.

Halovalo alkaa kylmästä

Yötaivaalla voi esiintyä myös haloja, Kuun ympärillä loistavia valokaaria, -renkaita ja -laikkuja. Yleisemmin niitä voi nähdä päivisin Auringon läheisyydessä. Ilmiö saa alkunsa kuun- tai auringonvalon heijastuessa ja taittuessa ilmakehässä leijuvista jääkiteistä.

Valkoinen halorengas syntyy, kun valo heijastuu jääkiteiden pinnasta. Jos valo kulkee jääkiteen läpi ja hajoaa spektrin väreihin, taivaalla näkyy värillinen rengas. Punainen on renkaassa sisimpänä ja sininen uloimpana.

Yleensä haloilmiöt esiintyvät 7–12 kilometrin korkeudella untuva- ja harsopilvissä. Siellä on riittävän kylmää jääkiteiden synnylle, vaikka maanpinnalla olisi kesä. Suomessa haloja näkyy vuodessa keskimäärin 150 päivänä tai yönä, eniten maalis–toukokuussa.

Tuulesta temmattu ennuste?

Tähän mennessä on havaittu noin 60 erilaista haloa. Ulkonäköön vaikuttavat jääkiteiden muoto, niiden asento ilmassa sekä valon kulkema reitti jääkiteiden läpi. Yleisin on 22 asteen rengas Kuun tai Auringon ympärillä. Se muodostuu, kun pilvessä leijuvat kuusikulmaiset jääkiteet taittavat Kuun tai Auringon valoa katsojan silmää kohti.

Kansanperinteessä niin meillä kuin muuallakin haloja on käytetty sään ja etenkin lähestyvän sateen ennusmerkkeinä. Aivan tuulesta temmattu käsitys ei ole, sillä usein yläpilvet enteilevät säärintaman saapumista. Rintaman luonne ja kulkusuunta voivat kuitenkin vaihdella, joten kovin luotettavasti taivaalliset kaaret eivät ennusta sadetta.