Priikoolissa sielu lepää

Turvallinen ankkuripaikka

Mökkiläiset: Ohjaaja, käsikirjoittaja Jotaarkka Pennanen, näyttelijä Aliisa Pulkkinen sekä heidän poikansa Aarni Pennanen Tampereelta.
Sijainti: Kyrösjärven rannalla Ylöjärvellä.
Historia: Kirjailijapariskunta Anja Vammelvuo ja Jarno Pennanen ihastuivat tontin helppokulkuisuuteen ja kauneuteen. Rakennukset valmistuivat puolentoista hehtaarin tontille vuonna 1961. Vanhempiensa kuoltua Jotaarkka Pennanen lunasti paikan perikunnalta 1990-luvun taitteessa.
 

 – Priikoolista ei löydy sitten mitään luksusta, varoittelee Aliisa Pulkkinen puhelimessa. Hän lisää, että luonto siellä on parasta, varsinkin hiekkaranta, joka on kuin laguuni.

Ajamme sisään avonaisesta puuportista. Ruoho kasvaa yhä korkeammaksi ja kutittaa jo auton vatsaa.

Oranssiin metsämiehen kypärään sonnustautunut Jotaarkka Pennanen sammuttaa siimaleikkurinsa Selittää, ettei häntä tavallisesti tämmöisissä puuhissa näe, häneltä kun tykkänään puuttuu intohimo kaikkiin käytännön puuhiin. Tällä kertaa vain oli ihan pakko, pitihän korkeaksi hujahtanut heinä parturoida vieraskuntoon.

Itselleen vieraassa roolissa hän tunsi esiintyvänsä myös toistakymmentä vuotta sitten, jolloin televisio kuvasi Priikoolista yhden osan Kesä kaikilla -sarjaan.

– Meidät pantiin rantaan kuokkimaan ruohomättäitä. Se tuntui hölmöltä eikä vastannut tippaakaan todellisuutta. Emmehän me täällä koskaan kuoki, en varsinkaan minä, hän naurahtaa.

Jotaarkka Pennasen mieluisin rooli mökillä on istahtaa Valkoisen talon seinän viereen kirjoittamaan. Siihen ei sovi tuuli, eikä aurinko helota liian kuumasti. Aivot pysyvät ulkoilmassa virkeinä, ja tekstiä syntyy paremmin.

– Olen oppinut niin itsekkääksi, että vetäydyn kirjoittamaan jopa vieraiden läsnä ollessa. Ilmoitan heille kohteliaasti, että illan tullen liityn uudelleen muiden seuraan.

Silloin päärooliin nousee vähintään pari kertaa kesässä maailman paras rosvopaisti. Sen Aliisa hauduttaa kypsäksi maakuopassa nuotion alla.

Yhteistä aikaa perhe viettää myös aamuisin. Mökkitraditioihin kuuluvat nimittäin aamu-uinnit säässä kuin säässä.

– Tulemme Priikooliin usein jo toukokuussa, jolloin järvi  saattaa vielä olla puolijäässä, Aliisa Pulkkinen kertoo.

Myös perheen viulistipoika Aarni viihtyi pienenä järvessä. Aliisa muistaa erään hyytävän toukokuun päivän, jolloin neljävuotias Aarni heti mökille tultuaan vilahti uimaan. Ainahan poika niin teki, mutta sillä kertaa hän oli kuumeessa.

– Säikähdin, että voi kauheaa, jääkylmä vesi pahentaa tautia. Kävi onneksi päinvastoin ja kuume jäi järveen.

Nykyisin Aarni tuntee enemmän vetoa nuottivihkojensa kuin järven ääreen. Viulu soi kesämökillä tämän tästä, sillä kunnianhimoinen nuorimies haluaa valmistautua kesän musiikkileireille kunnolla.

Muistojen paikka

Jotaarkka Pennaselle Priikoolin merkitsee ennen kaikkea pysyvyyttä – uskollisena odottavaa paikkaa, jota aika ei miksikään muuta.

– Tämmöiselle ihmiselle, joka on joutunut muuttamaan lukemattomia kertoja työn perässä paikkakunnalta toiselle, kesäpaikan tuttu maisema tuntuu erityisen tärkeältä.

Rannan suuret männyt humisivat samoilla sijoillaan jo silloin kun hänen kirjailijavanhempansa Jarno Pennanen ja Anja Vammelvuo viettivät Priikoolissa kesiään. Jotaarkka rakastui paikkaan vasta vanhemmiten, teini-iässä se merkitsi lähinnä jokakesäisestä pakkopullaa.

Silti 1960-luvun alun nuoruusvuosista jäivät mieltä lämmittämään vanhempien järjestämät rapukestit. Unikkopellon reunaan nostettiin pitkä valkoliinainen pöytä, jonka ympärille vieraat istuivat.

Männyt merkitsevät Jotaarkka Pennaselle paljon.

– Ne saavat melkein uskomaan, että ihmisen täytyy kuulua puiden sukuun ja että sulaudumme lopulta osaksi tätä järjestelmää, jota kukaan ei osaa selittää.

Samaa kiintymystä puihin osoitti myös isä Jarno Pennanen. Kerran kovalla ukkosella muut ihmettelivät, että missäs isä.

– Nauroimme katketaksemme kun huomasimme hänet sadepuku päällä vettä valuvana tukemassa kaksin käsin rannimmaista vinoon kasvanutta mäntyä, ettei myrsky kaataisi sitä. Jälkikäteen hän itsekin tajusi asian huvittavuuden ja nauroi sille makeasti.

Pohjoisenoloista maisemaa

Aliisa Pulkkinen ihastui Priikooliin ensinäkemältä.

– Tuli heti kotoisa tunne, aivan kuin olisin käynyt täällä ennenkin. Kumpuilevasta horisontista löysin ripauksen samaa tunnelmaa kuin lapsuusmaisemistani Tornionjokilaaksosta.

Pian hän huomasi, että paikka kaipasi pikaisesti pientä parantelua.

– Jalkani putosi Valkoisen talon lattian läpi, ja tajusin kulttuurikohteen tuhoutuvan, ellei sitä kiireesti korjattaisi. Lisäksi Punainen talo tarvitsi kunnon terassin.

Isäntä tilasi paikalle timpurit, lattia korjattiin ja paikkoja muutenkin kohenneltiin. Terassia hän vastusti, koska pelkäsi sen muuttavan liikaa pihapiirin alkuperäistä ilmettä.

Sellainenkin silti valmistui, kun Aliisa sai avukseen isänsä Otto Pulkkisen, jolta rakennustyöt luonnistuivat.

– Pakko myöntää, että terassi onnistui eikä pilannut mitään, sanoo Jotaarkka nyt.

Hän tunnustaa ihailevansa ihmisiä, jotka osaavat korjata ja nikkaroida. Appiukko se korjasi kaivonkin. Renkaita uusimaan oli tilattu oikein ekspertit, mutta heiltä meni sormi suuhun, sillä vanhat renkaat eivät suostuneet hievahtamaankaan paikoiltaan.

– Esiin asteli appiukko. Hän tuumaili vähän aikaa, ja meni sitten tekemään vahvoista laudoista ja narusta värkin, jolla renkaat sai kiskottua ylös. Minun lisäkseni kaivoasiantuntijat katsoivat työtä haltioituneina ja pyysivät opettamaan tempun heillekin.

Punaista ja valkoista

Priikooli muodostuu Punaisesta ja Valkoisesta talosta, jotka arkkitehti Reijo Lehtovaara suunnitteli kesäpaikan silloisen isännän Jarno Pennasen idean pohjalta.

Valkoiseen taloon tuli kaksi makuuhuonetta, joista toisesta avautuu kaunis järvinäkymä. Rakennuksen toiseen päähän tehtiin liiteri ja sauna.

Vastapäinen Punainen talo rakennettiin kahdesta muualta siirretystä hirsisaunasta. Niihin tehtiin makuukamari ja sauna, väliin sijoitettiin kesäkeittiö. Aluksi siinä oli pelkkä maalattia, mutta myöhemmin keittiöön lyötiin lankkulattia ja sateensuojaksi valoa läpäisevä pleksikatto.

Aliisa kehaisee pilke silmäkulmassaan Priikoolin tehneen hänestä kokin, joka tunnetaan aina Pietarissa asti. Eräs Venäjällä asuva säveltäjä nimittäin vieraili kerran puolisonsa kanssa Priikoolissa. Tv-toimittajana työskennellyt rouva ihastui Aliisan sienimuhennoksiin ja lammaspaisteihin ja alkoi kuvata ja haastatella häntä resepteistä Jotaarkan toimiessa tulkkina.

– Myöhemmin Pietarissa käydessämme kaksi tyttöä musiikkikaupassa katselivat, supattivat ja osoittivat minua. Siitä päättelin, että ehkä he olivat ruokaohjelmassa nähneet minut.

Neljättä polvea Priikoolissa

Aarni ottaa viulunsa esiin ja Henri Vieuxtemsin Ballade und Polonaisen uskomattoman kauniit sävelet nousevat vaivattomasti ilmoille. Ne kaikuvat läheiselle kalliolle saakka, jonne isovanhempien, Jarno Pennasen ja Anja Vammelvuon tuhkauurnat on haudattu.

Juuri he nimesivät vuonna 1961 hankkimansa kesäpaikan Priikooliksi. Nimi tulee Frigård-nimisestä ratsutilasta, jonka Jotaarkan isoisänpuoleinen suku omisti aikoinaan Hämeenkyrössä. Kyläläisten suussa Frigård taipui tietysti Priikooliksi.

Pennaset viettävät kesiään Kyrösjärven rannalla nyt jo neljännessä polvessa.

Taatakin malttaa irrottautua kirjoituspuuhistaan, kun suvun nuorimmat, kolmevuotias Reima ja puolitoistavuotias Doris, tulevat kyläilemään. Täytyyhän jälkipolven oppia uimaan. Kaiken muun ehtii sitten myöhemmin.
 

ALIISAN ROSVOPAISTI

Kaivetaan noin puoli metriä syvä kuoppa, joka vuorataan tiilillä.

Edellisenä iltana lammaspaistiin tai -viuluun työnnetään niin paljon valkosipulinkynsiä kuin mahtuu. Liha marinoidaan yön yli öljyssä, joka on maustettu balsamiviinietikalla tai punaviinillä, erilaisilla yrteillä (minttu tärkein), hunajalla ja rosépippureilla.

Aamulla  yhdeksältä kuoppaan sytytetään nuotio, puita poltetaan kunnes pohjalle saadaan kunnon hiillos.

Paisti kääritään folioon ja paksuun märäksi kasteltuun sanomalehteen. Paketti laitetaan hiillokselle ja päälle lapioidaan noin 20 senttiä hiekkaa. Sen päälle sytytetään nuotio, jota poltetaan koko päivä. Paisti on valmis noin viiden kuuden aikaan illalla.

TEKSTI HELENA KUJALA KUVAT HENRI SALENIUS