Pekka Haaviston mökki

Harmaiden hirsirakennusten piirittämässä pihassa vallitsee sillanpääläinen tunnelma: suvea on runsain käsin siroteltu kaikkialle. Vasemmalla siintelee järvi ja edessä lainehtivat hämäläiset elovainiot.

Haikan tila on hämmästyttävän ehjänä säilynyt pala maaseudun kulttuurihistoriaa. Sen verkkaiseen ilmapiiriin Pekka Haavisto, entinen ympäristöministeri ja nykyinen Ulkopoliittisen instituutin tutkija, on lapsuudestaan lähtien palannut mieluusti.

Kun hän viime kesänä teki YK:lle ympäristöselvitystä sodan runtelemasta Balkanista, hän ennätti parina viikonloppuna piipahtaa Sveitsin Genevestä suvun kesäpaikkaan. Vastakohta oli huikea.

– Eniten vaikutun aina suomalaisluonnon hiljaisuudesta ja ihmeellisestä rauhasta. Usein saatan vain istua kivellä tai kannolla sitä ihmettelemässä. Tai sitten lähden järvelle soutelemaan, kuljeskelen luonnossa, syvennyn kirjaan tai nikkaroin jotakin, hän sanoo.

Pientä korjattavaa ja nikkaroitavaa Haikassa riittää yllin kyllin. Peltojen keskeltä työntyy 15 rakennusta, joista kaikista pidetään hyvää huolta. Kahden päärakennuksen, navetan ja saunan lisäksi on riihi, 1950-luvulla rakennettu kesämökki, useita aittoja sekä pari latoa, joiden pärekatot on vastikään uusittu.

Haikan tila perustettiin vuonna 1792, ja se on siitä lähtien säilynyt saman suvun hallussa. Tilavan tuvan piirongin päällä on kuvia talon entisistä asukkaista. Yksi esittää Edward Engströmiä, Pekka Haaviston äidin isoisää, joka sai talon ohjat käsiinsä 1900-luvun alussa.

– Runsas valokuvien määrä johtuu omasta isoisästäni, joka harrasti kuvausta ja jonka intohimona olivat kaikenlaiset koneet. Tänne hankittiin muun muassa kylän ensimmäinen perämoottori ja veivattava telefooni, joka toimi joten kuten vielä 1960-luvulla, Pekka muistelee.

Haikka opetti aitoamaalaiselämää

Innostus koneisiin siirtyi edellisiltä sukupolvilta nuoremmille. Pekka Haavisto muistaa lapsuudessaan hajottaneensa ja koonneensa kuplavolkkarin moottorin veljensä Juhan ja samanikäisten kavereidensa kanssa. Joskus moottoria kasattiin navetassa yösydännä samalla kun toisella silmällä yritettiin muistaa vahtia, miten porsiminen sujuu.

– Vanhempamme olivat Helsingissä opettajina, ja vietimme Haikassa kaikki kesälomat. Maaseudun elämä tuli puolivahingossa tutuksi meille neljännen polven kaupunkilaiselle. Siitä on ollut politiikassa pelkästään hyötyä. Olen voinut sanoa epäileville isännille, että olen minäkin sentään lypsänyt maitoa ja ajanut hevosta, Pekka Haavisto myhäilee.

Haikkaan ei löytynyt suvusta jatkajaa enää 1950-luvulla. Tila vuokrattiin ulkopuoliselle viljelijäpariskunnalle, joka hoiti pellot ja piti navetassa karjaa 80-luvun alkuun. Enimmillään lehmiä oli kahdeksan, lisäksi oli porsaita ja lampaita.

– Isäntäväki eli pitkälle omavaraistaloudessa ja tyytyi elämään alkeellisesti. Paikka säilyi heidän elämäntapansa ansiosta alkuperäisenä. He eivät vetäneet vesijohtoja edes päärakennukseen, ja varmasti siksi se on säästynyt lahovaurioilta ja seisoo tukevasti paikoillaan.

Sähköt taloon oli vedetty jo 1900-luvun alussa, ja 60-luvulla Tampereen sähkölaitos rakensi voimalinjat salmen yli. Tarina kertoo, että Haaviston perheen kymmenvuotias kuopus oli silloin pontevasti ollut sitä mieltä, että homma pitäisi lopettaa, koska johdot pilaavat koko järvimaiseman.

Muutamia vuosia sitten sähkölaitoksen miehet purkivat ilmajohdot. Eräs heistä muisti 60-luvun tapauksen ja totesi, että silloisesta pikkupojasta taisi sittemmin tulla ympäristöministeri.

Omaa oloa uudessa aitassa

Lukuisat rakennukset tarjoavat Haikan kesäasukkaille oman rauhan. Pekka Haaviston pesäkolona on vuosikaudet ollut entinen jyväaitta, joka siirtyi sisarenlapsille, kun eno muutti ”torpparin tölliin”.

Uusi mökki on tehty yhdistämällä kaksi vastakkain seisonutta aittaa. Toisesta ei tosin ollut paljon pelastettavissa, se oli luhistunut ja piti rakentaa uudelleen.
Hirret kaadettiin omasta metsästä, veistettiin pihassa ja niiden annettiin oikeaoppisesti kuivua talven yli. Kivijalan ja liuskekivitakan materiaalit ovat peräisin paikalliselta kiviveistämöltä. Teiskosta löytyivät myös osaavat kirvesmiehet, muurari ja seppä, joka takoi komeat saranat entisajan malliin.

Mökin suunnitellut tamperelainen rakennusarkkitehti Leena Raiskio teki porstuaan kaksi sisäänkäyntiä. Toinen aukeaa aurinkoiselle oleskelupihan puolelle. Sen kuistilta ulottuu miltei käsin tunnustelemaan viljantähkien kasvamista.

– Tämä paikka on opettanut maaseudun asioista paljon. Nykyisin huomaan matkoilla kiinnittäväni huomiota maisemanhoitoon aivan eri tavalla kuin ennen. Katselen, missä kunnossa maatilojen rakennukset ovat ja onko ne korjattu tyyliin sopivasti. Rakennusten suojeluun tahdotaan suhtautua tässä maassa turhan nurjasti. Suojelukohteeksi joutumista pelätään, vaikka se pitäisi pikemminkin ymmärtää tavoiteltavaksi ja hienoksi arvoksi, Pekka Haavisto sanoo.

Pientä parannusta hänestä enteilee se, että ainakin pääkaupungissa vanhojen rakennusten tyyliä kunnioittava korjausrakentaminen kiinnostaa nykyisin nuoria perheitä. Röttelöiksi luokitellut talot tekevät kauppansa.

Harrastuksena historian tallennus
Pekka Haaviston sisar Riitta on kiinnostunut sukututkimuksesta. Hän on päässyt perinnetiedoissa 1500-luvulle ja saanut selville, että Haikan tila on lohkaistu saman suvun hallussa olleesta isommasta tilasta 1700-luvun lopulla.

– Itse olen kiinnostunut enemmän sukupuun ihmisiin ja esineisiin liittyvistä tarinoista, joita olen kirjannut muistiin. Osa tarinoista on isoäidin kertomaa, mutta paljon tietoa olen saanut nauhoitearkiston tallenteista, Pekka Haavisto toteaa.

Akateemikko ja kielitieteilijä Pertti Virtaranta teki seudulla aikoinaan murretutkimusta. Kylän asukkaat puhuivat nauhalle myös Haikan asioista.

Kerrotaan, että päärakennuksen tupaan vuonna 1918 kokoontuneet naiset seurasivat ikkunoista, kuinka liekit loimottivat Näsijärven toisella puolen Tampereen palaessa. Ja 1930-luvulla tuvassa istuttiin presidentti-iltaa, kun Svinhufvudia valittiin maan päämieheksi. Tuvassa on pidetty myös kiertokoulua.

Ihan kaikkea kuulemaansa ”Haikan inten¬dentti” Pekka Haavisto ei usko. Vanhoista tarvekaluista on helppo päätellä, että toiseksi vanhin aitta on peräisin 1700-luvulta. On vaikeampi niellä, että viereinen olisi peräti ajalta, jolloin saamelaiset kävivät Hämeessä kalareissuilla.

Pitäviä todisteita vaille on toistaiseksi jäänyt myös 99-vuotiaaksi eläneen isoäidin tarina perunavakasta.

– Hän sanoi aina, että tässä kannellisessa puuvakassa peruna saapui Pommerin sodasta Suomeen. No, saattaahan olla, että joku Teiskoon palannut sotamies todellakin toi siinä perunoita.

Pekka Haaviston omiin mieluisiin muistoihin kuuluu pohjoismaisten kehitysyhteistyö-ministereiden illanvietto Haikassa muutama vuosi sitten. Varsinainen kokous oli Tampereella, mutta iltapalalla istuttiin tuvan hämärässä kuuntelemassa suomalaista hanurimusiikkia.

Eksotiikkaa lisäsi lumenpaljous. Ilta oli sysipimeä ja ulkona paukkui 30 asteen pakkanen.